Joskus voi tulla päivä….
Jolloin levitän puuroa lusikalla leipäni päälle…
Sekoitan ruokaani loputtomiin, enkä salli minua autettavan…
Asettelen leivän sievästi maitolasiin ja lisään sinne vielä mytätyn käsipaperin…
Käärin lahkeeni ylös, mutta muut eivät tiedä miksi…
Asettelen kenkiäni jalkaani, mutta tuntuu kuin ne eivät oikein istuisi…
Käyn vessassa pissalla mutta en huomaa laskea housujani….
Teen lättytaikinaa tena pesuvoiteesta….
Laitan vaipan wc- pönttöön ja siitä tuleekin paljon jotakin valkoista murua ja sitä on kova työ ottaa pois….
Kuulen lasteni äänet, kun he juoksevat ulkona vähillä vaatteilla. Minulla on hirveä huoli heistä kun joki on jo sulanut, etteivät menisi sinne….mutta ovi on kiinni ja en pääse…
Joskus jylisevät tykit ja aseet puhuvat ja minä pelkään…Minä suojaudun viholliselta….taistelen….
Äiti ei tiedä, että olen täällä…Minun on mentävä kotiin…
Tunnetko sinä vielä minut?
Minä se olen, äitisi, isäsi.
Elämä muutti minut tähän muotoon, vaikka tuskin kukaan sitä tahdoimme.
Sano minulle, Hei äiti/isä, Minä tulin!
Älä kysy, tunnetko minut?
Sano vain…Minä tunnen sinut.
Näethän näiden muutosten taakse.
Puhu minulle yhteisestä elämästä.
Kerro mitä teimme.
Vaikka en vastaisi enää, minä kuitenkin kuulen.
Minä tunnen ja vaistoan asiat vielä hyvin. Ehkäpä paremmin kuin silloin kun minua sanottiin terveeksi.
Minä se yhä olen, sairauden naamion takana.
Jaksathan yhä arvostaa minua?