Tottakai niitä perinteitä. Sinivalkoisia kynttilöitä, hienoja itsenäisyyspäiväleivoksia, juhlavampaa vaatetusta, tuntematonta sotilasta ja sodan kauhistelua.Mutta parasta ovat ne uniikit tarinat. Kertomukset todellisesta elämästä.
Oskari: Minun isä lähti sotaan. Olin kolme vuotta. Isä ei koskaan palannut. Jäi äiti ja viisi poikaa. Äiti oli tarmokas ja hieno ihminen. Hän kasvatti meidät ja meistä kaikista tuli miehiä, elämälle kelvollisia.Lapsena minulla oli isää ikävä. Ei ollut semmoista mieskuvaa. Kun oli poikatappeluita, olisin kaivannut isää apuun. Kävi kateeksi ne, joilla oli isä.
Me kaikki odotimme isää vielä saapuvaksi. Isän ruumista ei koskaan löytynyt. Oletus oli että isä oli joutunut vangiksi Venäjälle. Äiti odotti 30 vuotta. Sitten hän vähitellen luovutti toivon. Alkoi tulla vanhuus hänellekin.
Perustin tänne aikuisiällä Lapin sotaorvot yhdistyksen. Se kokosi yhteen saman kohtalon kokeneita. Itsenäisyys on minulle suuri ja arvokas asia. Suuri juhlapäivä.Kiitos Oskari!
Leena: Muistan sota- ajalta kun Rovaniemellä oli venäläisiä vankeja. Olin pieni tyttö ja kävin katsomassa vankeja. He sanoivat minulle liepuska, liepuska. Tiesin että se tarkoittaa leipää. Menin tätini luokse ja pyysin häneltä leipää. Täti tiesi, mihin tarvitsin sitä. Hän antoi minulle leipää. Lähdin viemään sitä vangeille. Vartijat antoivat minun mennä ja antaa vangeille leipää. Vangit tulivat iloisiksi ja lauloivat minulle kiitokseksi. En ymmärtänyt sanoja mutta muistan kuinka kauniilla äänillä he lauloivat.Kaverini moittivat minua. Miksi sinä niille vangeille kannat leipää. En välittänyt siitä. Minua niin säälitti.
Kiitos Leena!